Syntipukki kantaa säkkiä, jonka muut täyttivät – osa 1

Työyhteisön vaikein ongelma ei aina ole se ihminen, josta kaikki puhuvat. Joskus todellinen ongelma on se, mistä kukaan ei puhu.

Kun paha siirretään toisen kannettavaksi

Syntipukki-ajatus tulee jo Raamatun alkulehdiltä 3. Mooseksen kirjan 16. luvusta.

Suurena sovituspäivänä kansa tunnusti syntinsä, ja ne asetettiin vertauskuvallisesti pukin kannettavaksi. Pukki lähetettiin pois leiristä erämaahan kantamaan kansan rikkomuksia.

Ihmisellä on tarve päästä eroon syyllisyydestä.

Kun olemme tehneet väärin, rikkoneet toista vastaan, valehdelleet, loukanneet tai toimineet tavalla, jonka itsekin tiedämme vääräksi, se jää helposti kalvamaan sisälle. Omatunto puhuu. Paha olo painaa. Ja siitä halutaan päästä eroon.

Kristinuskossa tähän on vastaus: synti tunnustetaan. Se tuodaan valoon. Pyydetään anteeksi. Otetaan vastuu omasta teosta ja saadaan anteeksi. Väärä teko voidaan tuomita ilman, että ihminen hylätään.

Ja lopulta kristinuskon syvin sanoma on tämä: meidän ei tarvitse siirtää syntiämme toisen ihmisen kannettavaksi, koska Jeesus on jo kantanut sen.

Hän ei kanna kuvitteellista syyllisyyttä. Hän ottaa ihmisen todellisen synnin kannettavakseen ja sovittaa sen.

Siksi anteeksiantamus on kristinuskossa niin valtavan suuri asia.

Mutta mitä tapahtuu, jos ihminen ei tunnista omaa syyllisyyttään eikä tiedä, mitä sillä pitäisi tehdä?

Minusta silloin voi tapahtua jotain nurinkurista.

Sen sijaan, että ihminen sanoisi " Minä tein väärin", hän alkaa nähdä pahan toisessa.

Sen sijaan, että kohtaisi oman kateutensa, katkeruutensa, vihansa tai väärät tekonsa, hän alkaa rakentaa kertomusta siitä, kuinka paha joku toinen on.

Ja silloin tapahtuu eräänlainen vääristynyt syntipukkimekanismi.

Minun pahani siirretään sinun kannettavaksesi.

Kun sinusta saadaan tarpeeksi paha, minun ei enää tarvitse katsoa itseäni. Kun sinä olet ongelma, minä voin kokea olevani oikeassa. Kun sinä olet syyllinen, minun oma syyllisyyteni jää piiloon.

Tämä on minusta syntipukki-ilmiössä yksi kaikkein syvimmistä kysymyksistä.

Olemmeko menettäneet jotain olennaista myös yhteiskuntana, kun olemme vieraantuneet kristinuskon kielestä: synnistä, tunnustamisesta, vastuusta, anteeksipyytämisestä ja anteeksi saamisesta?

Meillä on paljon puhetta hyvinvoinnista, tunteista ja oikeuksista. Mutta missä ihminen voi turvallisesti sanoa: "Minä tein väärin" Missä teko voidaan nimetä vääräksi ilman, että ihminen itse hylätään?

Missä hän saa kuulla:

Sinä olet vastuussa teostasi – mutta sinun ei tarvitse kantaa sitä loppuelämääsi.

Kristinuskon vastaus ei ole se, että paha kielletään. Päinvastoin. Paha tuodaan valoon. Se tunnustetaan. Siitä otetaan vastuu. Ja sitten voidaan saada anteeksi.

Kun tätä tietä ei tunneta, vaarana on, että omaa pahaa oloa yritetään helpottaa aivan toisella tavalla:

etsimällä joku toinen kantamaan se.

Syntipukki kantaa säkkiä, jonka muut täyttivät

Ajattelen syntipukkia ihmisenä, jonka selkään alkaa vähitellen kertyä säkki. Hän ei itse ole täyttänyt sitä.

Yksi pudottaa sinne oman pettymyksensä, toinen kateutensa. Joku laittaa mukaan väärinkäsityksen, jota ei koskaan selvitetty. Joku oman pelkonsa. Joku oman syyllisyytensä. Joku ongelman, josta ei uskaltanut puhua oikean ihmisen kanssa.

Ja vähitellen säkki täyttyy.

Katsokaa nyt, kuinka paljon ongelmia hänessä on.

Mutta kuka täytti säkin? Tätä pitäisi työyhteisössä uskaltaa kysyä.

Syntipukin koko ajatus on juuri siinä, että hän kantaa sellaista, mikä ei hänelle kuulu. Siksi syntipukiksi joutumista ei voi selittää sillä, että kyseessä olisi työyhteisön huonoin työntekijä.

Hän voi olla aivan päinvastoin ihminen, joka tekee työnsä hyvin, keskittyy perustehtäväänsä, on pidetty tai oma-aloitteinen eikä edes seuraa työpaikan ihmissuhdepelejä. Ehkä juuri siksi hän ei huomaa ajoissa, mitä hänen ympärillään alkaa tapahtua.

Kun oma paha olo saa toisen ihmisen kasvot

Sielunhoitoterapeuttina ajattelen, että vahingollisen käyttäytymisen takana on usein sielun kipua ja pahaa oloa.

Kateutta. Katkeruutta. Riittämättömyyttä. Pettymystä. Hylätyksi tulemisen kokemuksia. Tunnetta siitä, ettei minua nähdä tai arvosteta.

Kaikki ihmiset, joilla on paha olla, eivät tietenkään ala vahingoittaa muita. Ratkaisevaa on se, mitä ihminen tekee pahalla olollaan.

Pystynkö sanomaan itselleni: minuun sattuu, olen loukkaantunut, olen kateellinen, minäkin haluaisin tulla nähdyksi? Vai onko oman tunteen kohtaaminen liian vaikeaa?

Joskus käy niin, että katse kääntyy ulospäin. Silloin en enää näe omaa pahaa oloani. Alan nähdä pahan toisessa.

Se toinen voi olla onnellinen. Pidetty. Työssään hyvä. Sellainen, jonka luokse ihmiset tulevat mielellään. Hän voi saada arvostusta, jota itse kaipaisin.

Ja vähitellen hänestä alkaa tulla minulle ongelma.

Myös tutkimuksissa on löydetty yhteyttä kateuden ja työpaikan ulossulkemisen välillä. Hyvin oma-aloitteinen tai näkyvä työntekijä voi joissakin tilanteissa herättää pahantahtoista kateutta, joka voi johtaa hänen ulossulkemiseensa.

Mutta yksi ihminen ei vielä rakenna syntipukkia. Siihen tarvitaan muita.

Hyvää tarkoittava ihminen ei välttämättä huomaa, mihin on lähtemässä mukaan

Tässä kohtaa pidän erityisen tärkeänä hoivatyötä, hyväntekeväisyyttä ja kristillisiä yhteisöjä, joissa on paljon ihmisiä, jotka oikeasti haluavat hyvää. He auttavat. Hoitavat. Palvelevat. Luottavat.

Ja ehkä juuri siksi heidän voi olla vaikea kuvitella, että joku toinen toimii aivan toisenlaisista lähtökohdista.

Jos itse en manipuloi, minun voi olla vaikea epäillä toista manipuloinnista. Jos itse en valehtele tarkoituksellisesti, voin pitkään uskoa toisenkin puhuvan totta. Jos itse en tahdo toiselle pahaa, minun voi olla vaikea ymmärtää, että toinen voisi tietoisesti toimia vahingoittavasti.

Tutkimuksessa hyväntekeväisyys- ja kansalaisjärjestöjen yhteydessä on puhuttu niin sanotusta hyvyyden sädekehästä. Kun yhteisön perustehtävä on hyvä ja moraalisesti arvokas, voi syntyä ajatus, että myös yhteisössä toimivat ihmiset ovat ilman muuta hyvällä asialla. Silloin väärä vallankäyttö, manipulointi tai epäeettinen toiminta voi jäädä tavallista pidemmäksi aikaa näkemättä.

Hyvyys ei siis ole ongelma. Mutta hyvä tarkoitus ei yksin suojaa ihmistä joutumasta mukaan sellaiseen, mitä hän ei itse edes huomaa tekevänsä.

“Hovi” syntyy luottamuksesta

Joskus työpaikalle muodostuu pieni ryhmä, jossa ollaan lojaaleja toisilleen ja nähdään asiat tietyn linssin läpi. Linssi muodostuu kokemuksista ja tunteista, tilanteista jonkun ryhmäläisen kokemana ja siitä tulee yhteinen tulkinta totuudesta, jota ei kysenalaisteta.

Olen alkanut käyttää tällaisesta sisäpiiristä sanaa “hovi”. Se on minun sanani ilmiölle, jossa yhden ihmisen ympärille alkaa muodostua joukko ihmisiä, jotka luottavat häneen, ovat hänelle lojaaleja ja alkavat vähitellen nähdä asioita hänen kertomuksensa kautta.

“Hovi” ei yleensä synny pelosta. Se syntyy “luottamuksesta”.

Joku kuuntelee sinua, huomioi sinut, ymmärtää sinua ja ehkä kehuukin. Sinulle syntyy tunne, että olet hänelle tärkeä. Hän kertoo sinulle asioita, joita ei ehkä kerro kaikille. Sinä olet sisäpiirissä.

Se tuntuu turvalliselta. Ja oikeastaan “hovi” voikin tuntua hyvin turvalliselta paikalta – niin kauan kuin kukaan ei ala ajatella toisin tai kyseenalaistaa mitään.

Varsinkaan toisen ihmisen tunteita ja kokemuksia.

Jos joku sanoo: “Minä koin hänen tekevän minulle näin”, sitä ei enää välttämättä pysähdytä tutkimaan.

Mitä oikeastaan tapahtui? Mitä toinen tarkoitti? Mitä hän itse sanoisi tilanteesta? Voisiko sama tapahtuma näyttää toisesta näkökulmasta aivan erilaiselta?

Tunteita ei tarvitse kyseenalaistaa. Ihminen todella kokee sen, minkä kokee. Mutta kokemus ja tapahtunut tosiasia eivät aina ole sama asia.

Ja juuri tässä olisi tärkeää uskaltaa kysyä.

“He eivät tiedä, mitä tekevät”

En usko, että “hovissa” olevat ihmiset tavallisesti ajattelevat: minä haluan tehdä pahaa tuolle ihmiselle.

Usein ei ymmärretä ollenkaan, mitä ollaan tekemässä.

He eivät tiedä, mitä tekevät. Luuk. 23:34

Jokainen katsoo helposti asiaa omasta näkökulmastaan. Haluan olla lojaali ystävälleni. Haluan säilyttää paikkani joukossa. Haluan auttaa. Haluan tulla hyväksytyksi. Kerron vain sen, mitä minulle kerrottiin. Viemme tämän vain esimiehen tietoon.

Mutta kuka pysähtyy miettimään:

Mitä minun puheeni tekee sille ihmiselle, josta puhun?

Mitä tapahtuu hänen maineelleen? Hänen ihmissuhteilleen? Hänen asemalleen työyhteisössä? Hänen turvallisuuden tunteelleen?

Ihminen voi vahingoittaa toista ilman, että hän on koskaan tehnyt tietoista päätöstä vahingoittaa.

Siksi oma vastuu ei katoa sillä, että tarkoitus oli hyvä.

Mitä tapahtuu sille, joka alkaa kysyä?

Tässä kohtaa “hovin” todellinen luonne alkaa paljastua.

Niin kauan kuin kuuntelet, ymmärrät ja olet lojaali, olet sisällä.

Mutta mitä tapahtuu, jos kysyt:

Oletko puhunut tästä hänen kanssaan?

Tiedämmekö varmasti, että asia meni noin?

Voisimmeko kysyä häneltä itseltään?

Entä jos tässä on toinenkin näkökulma?

Silloin piiri voi sulkeutua hyvin nopeasti.

Se, joka vielä eilen oli sisällä, onkin yhtäkkiä ulkopuolella. Tietoa ei enää tule. Päinvastoin. Hänestä voi tulla seuraava puheen kohde.

Sama verkosto, jonka sisällä hän hetki sitten oli, sulkeutuu hänen ympäriltään.

Ja juuri siksi “hovi” voi pysyä koossa pitkään. Ei välttämättä siksi, että ihmiset olisivat pahoja. Vaan siksi, että jokainen oppii vähitellen:

Täällä on turvallista niin kauan kuin en kyseenalaista yhteistä kertomusta.

Siinä vaiheessa “luottamuksesta” on tullut ehdollista. Ja ryhmän sisällä alkaa vaikuttaa toinen voima: pelko joutua itse ulkopuolelle.

Samaan aikaan syntipukki ei ehkä tiedä mitään

Kaiken tämän tapahtuessa kohteeksi joutunut ihminen saattaa tehdä aivan tavallisesti työtään.

Hän ei tiedä keskusteluista. Hän ei tunne kertomuksia. Hän ei tiedä, mitä hänestä on sanottu esimiehelle.

Hän huomaa vain, että jokin muuttuu.

Ihmiset, jotka ennen juttelivat hänen kanssaan, alkavat vältellä. Huone hiljenee hänen tullessaan. Esimiehen suhtautuminen muuttuu.

Hän alkaa kysyä: mitä on tapahtunut? Kuka on sanonut? Mitä minä olen tehnyt? Mutta vastaukset saattavat jäädä epämääräisiksi.

Tässä vaiheessa syntipukki-ilmiö on saanut alkunsa. Yhden ihmisen paha olo on löytänyt kohteen. Kertomus on lähtenyt liikkeelle. “Hovi” on muodostunut ympärille ja kohteeksi joutunut ihminen alkaa vasta aavistaa, että jotakin tapahtuu.

Seuraavassa osassa mennään siihen, mitä tapahtuu, kun paha puhe alkaa todella tarttua.

Miten ihminen voi alkaa nähdä pahana sellaisen, jota hän ei edes tunne? Miten johtaja voi huomaamattaan vahvistaa koko ilmiötä? Mitä syntipukiksi joutuneelle alkaa tapahtua? Ja ennen kaikkea: miten tartuntaketju voidaan katkaista?